SUOMEN TIETOLIIKENNETEKNISET RY
Heikki Santala ST 1920-2005
Liiton 85-vuotiskokous
Helsinki, 30.11.2005
TIETOALAN EDUNVALVONTAA – ST 85 VUOTTA
Taustaa
Maan ensimmäisen
kansainvälisen radiosähköttäjäkurssin 32 oppilasta perustivat jo
koulutusaikanaan vuonna 1920 tulevia ammatillisia etujaan valvomaan oman
ammattiliiton, Suomen Radiosähköttäjäliiton; nykyisin Suomen Tietoliikennetekniset ry (ST).
Liitto täytti 85 vuotta 21.11.2005 ja on maan vanhin radioalan ammattijärjestö. Sitä vanhempi ei alan järjestö ole voinut ollakaan, sillä radiosähkötyksen käyttöönotto 1920 merenkulussa merkitsi samalla kokonaan uuden ammattikunnan syntymistä. Tietoalan edunvalvonta sai siten ainakin tältä osin alkunsa maassamme. Nykypäivän tietoala, ICT (Information and communication technology) kattaa tietotekniikan laidasta laitaan; samoin liiton nykyinen jäsenistö sen ammattilaisina.
Liiton perustajat osoittivat esimerkillistä ammatillista valveutuneisuutta, ennakkoluulottomuutta ja rohkeutta ottaa ammattikunnan edunvalvonta alusta pitäen itse hoidettavaksi; muiden varaan he eivät sitä uskoneet; mikä aikaa myöten on voitu oikeaksi havaita, niin tänäänkin.
Kurssilaiset
ryhtyivät liiton nimissä myös heti tuumasta tositoimiin. Laivanvarustajille
tehtiin työehtosopimusesitys, mikä johtikin sopimukseen vain parisen viikkoa
kurssin päättymisen jälkeen.
Liitto
toimi siten alusta pitäen oikean ammattijärjestön tapaan todellisena jäsenten
edunvalvojana. Siitä tavasta pidettiin jatkossakin kiinni ja on hyvä pitää
edelleenkin.
Tänään liiton merkkipäivänä, ja muulloinkin voimme yhä uudestaan kunnioituksin ja kiitollisina muistaa noiden parikymppisten nuorten miesten rohkeutta ja selkeää näkemystä oman ammatillisen edunvalvonnan hoitamisen tarpeesta; tai paremminkin sen välttämättömyydestä.
Ammattijärjestötoimintahan oli siihen aikaan maassamme kaikkiaankin varsin nuorta ja hajanaista. Yhdistyslaki oli tullut voimaan 1919 tammikuussa, eli vain vajaat kaksi vuotta ennen liiton perustamista. Kurssilaiset olivat siten tässä suhteessa jos ei nyt paalupaikalla, niin ainakin eturivissä.
Maahan oli perustettu jo 1800-luvun loppupuolella muutama yhdistys keisarin armollisella luvalla; maan ensimmäinen ammattijärjestö Helsingin konemestariyhdistys perustettiin 1869 ja jokunen muu sen seuraksi ennen vuosisadan vaihdetta. Vuonna 1899 yhdistysten perustaminen kiellettiin kokonaan ja sallittiin taas 1901 keisarilta anottavalla luvalla.
Vuoden 1905 suurlakko merkitsi tässäkin asiassa ratkaisevaa käännettä. Vuonna 1906 annettiin perustuslain tasoinen laki lausunto- (lue: puhe-), kokoontumis- ja yhdistymisvapaudesta. Suomen kansalaisilla oli sen perusteella periaatteessa oikeus kenenkään ennalta estämättä perustaa yhdistyksiä.
Perustuslaki sisälsi kuitenkin vain perusperiaatteen ja tarkoitus oli säätää yksityiskohdista tavallisella lailla. Yhdistyslakeja säädettiinkin 1906, 1908, 1911 ja 1917 valtiopäivillä. Ne kaikki kuitenkin raukesivat kun keisari ei niitä vahvistanut. Se siitä ”vapaudesta”.
Vasta Suomen itsenäistyttyä yhdistyslaki hyväksyttiin 1918 valtiopäivillä ja tuli voimaan 4.1.1919, kuten edellä todettiin.
Yksi ensimmäisen radiosähköttäjäkurssin kurssilaisista ja liiton perustajajäsenistä, sekä siitä lähtien kaikkiaan 56 vuoden ajan liiton toimintaan hyvin keskeisesti vaikuttanut, oli 20-vuotias Erkki A Koivisto. Hän toimi sittemmin liiton hallituksen jäsenenä, varapuheenjohtajana ja viimeiset vuosikymmenet toiminnanjohtajana aina vuoteen 1976 saakka. Hänen kauttaan kurssilaisten ottama linja liitossa säilyi ja jatkui. Liitto tunnettiin Koivistosta ja päinvastoin. Riitti kun toisen mainitsi.
Liiton alkuvuosikymmenien toiminta kohdistui luonnollisesti ennen muuta merenkulussa palvelevien jäsenten edunvalvonnan hoitamiseen; merenkulkuun liittyvät rannikkoradiot ja jäänmurtajat mukaan lukien.
Liiton jäsenmäärä kasvoi vuosien ja vuosikymmenten saatossa samassa mitassa kuin mitä radiosähköttäjiä koulutuksesta valmistui. Kaikki tietysti liittyivät saman tien liittoon; se oli itsestään selvää. Nykyisiä houkutuskampanjoita ei tarvittu eikä tunnettu; oli kunnia saada kuulua omaan ammattiliittoon. Siitä juontui liiton vahvuus ja toiminnan perusta.
Monenlaista askaretta pienellä liitolla riitti vuosien varrella yllin kyllin kaiken aikaa. Kun liiton toiminnasta sen ensimmäisen 50 vuoden osalta on julkaistu useita historiikkeja, joita liiton toimistosta on vapaasti saatavissa, ja niiden sisällöt muutenkin useimmille jo entuudestaan tuttuja, niin on paikallaan rajata tässä esitys viimeisiin 35 vuoteen. Ne vuodet kun taas ovat kirjoittajalle erityisen tuttuja; mutta toisaalta odottavat jonkun panevan niitä historian kansiin halukkaiden saataville.
Tarkoitus ei ole tässä esittää mitään historiikkia, historiaan kelpaavalla tarkkuudella; enemmänkin muistelu menneistä. Mieleen kun on painunut lähtemättömästi yhtä ja toista liiton taipaleelta. Hiljaista ei ole ollut, vaikka sitä olisi välillä vähän tarvinnutkin. Motoksi tuli, että ”aina on joku kintussa kiinni.” Eivätkä suinkaan pyrkimyksiämme tukemassa.
Jäsenistön toimialat laajenivat merenkulusta aikaa myöten muuhun kansainväliseen tietoliikenteeseen, sääviestitykseen, erilaiseen tutkimustoimintaan, lentoliikenteeseen ja lennonjohtoon, poliisiradiotoimintaan, puolustus- ja rajavartiolaitoksiin, sekä lukuisiin muihin IT-alan ja jatkokoulutuksen kautta myös erilaisiin muihin tehtäviin.
Liiton ns. aktiivijäsenistä 1980-luvun puolivälissä jo yli puolet toimi muissa kuin perinteisissä radiosähköttäjän pätevyystutkinnon vaatimissa tehtävissä. Sekä vanhojen että uusien jäsenten nykyisiä tyypillisiä tehtävänimikkeitä ovat muun muassa it-suunnittelija, -asiantuntija, -tukihenkilö, tietoliikennetarkastaja, -ohjaaja, atk-päällikkö, -operaattori, tietotekniikan insinööri, teknikko, järjestelmäasiantuntija, tietohallintopäälikkö, viestipäällikkö, tarkastaja ja monet muut ict-ammatit.
Tänä
päivänä Suomen Tietoliikenneteknisten jäsenistö edustaakin kattavasti
tietotekniikan eri alueita, ICT-alaa valtiolla, kunnissa ja yksityisellä
sektorilla. Merenkulussa jäsenet toimivat nykyisin erilaisissa tietoteknisissä
turvallisuustehtävissä.
ST on koulupohjasta riippumaton
it-ammattilaisten oma erityisjärjestö; niin vanhat kuin uudetkin jäsenemme
istuvat siihen yhtä hyvin, mitään jakoa ei ole, eikä tarvita: IT yhdistää.
Jäsenmäärä on nyt noin 520 jäsentä kaikkiaan.
Ennenkuin
tähän on tultu, on matkalla ollut monenmoista kiemuraa ja koitosta.
Torjunnasta toiseen
Liitto
ja ammattikunta ovat viimeisen 35 vuoden kuluessa joutuneet koko ajan enemmän,
tai joskus hiukan vähemmän torjumaan asemaamme ja etuihimme kohdistuneita mitä
moninaisimpia painostuksia, heikennysvaatimuksia ja suoranaisia hyökkäyksiä.
Johonkin väliin aina sentään mahtui ja oli mahdutettava myös ns. ”normaalia” järjestötoimintaa.
Merenkulussa
liiton ja jäsenten hiostus alkoi voimakkaana merenkulkuhallituksen
erivapaustehtailuna 1970-luvulla. Ruotsi oli myöntänyt vuosikymmenen alussa
yleisen erivapauden kansainvälisten meriturvallisuussopimusten vastaisesti
radiosähkötysaseman pitovelvollisuudesta Itämeren liikenteeseen.
Merenkulkuhallituksesta
sateli varustamoille 1970-luvun puolivälistä alkaen suoranaisia kehotuksia
hakea dispansseja myös suomalaisille aluksille.
Ensimmäisenä
täkyyn tarttui Eckerö Line Eckerön ja Grisslehamnin reitin matkustajalaivalla.
Liitto analysoi tilanteen ja seuraukset erittäin tarkasti ja päätti panna heti
kaikki peliin radioturvamääräysten noudattamiseksi nyt ja vastaisuudessa sellaisina
kuin ne voimassa ovat. Liiton asetettua koko Ahvenanmaan Ruotsin-liikenteen
boikottiin perui varustamo pikaisesti dispanssinsa ja näennäinen rauha palasi.
Liitto varautui uusintaan. Kivi oli jäänyt hiertämään merenkulkuhallituksessa
kenkään.
MKH:n
pääjohtajaksi oli istutettu puoluemandaatilla merenkulun ulkopuolelta alalla
täysin kokematon laivanrakennusinsinööri. Meille hän ilmoitti, että on nyt
perehtynyt ”radiosähkötysproblematiikkaan” tekemällä yhden Ruotsin-matkan
matkustajalaivalla. Tämän ”asiantuntemuksen” edessä jäi kyllä sanattomaksi.
Varsinkin kun se tuli ihmishenkien turvamääräysten noudattamista merellä
valvovan maan korkeimman viranomaisen suusta. Luottamus siinä haihtui hetkessä.
MKH
tehtaili – kyllä se on oikea sana – vuosien kuluessa kymmeniä erivapauksia
kaikille halukkaille ja kaikille aluksille, ja kun ne alkoivat loppua, niin
sitten ns. yleisdispanssin. Kun varustamotahon lisäksi joukkoon liittyi vielä
posti- ja lennätinhallituksen radio-osaston uusi johto, niin liitolla oli tämän
kolminaisuuden paineessa täysi työ pitää käytännössä yksin kiinni
kansainvälisten radioturvamääräysten noudattamisesta Suomessa. Taistelu jatkui
kaksikymmentä vuotta.
Liitto
piti kiinni siitä, että jos muutoksiin tulee tarvetta niin ne pitää tehdä turvamääräyksiä
muuttamalla, ei niitä rikkomalla.
Liitto
sai toki lausuntotukea ja muuta vastaavaa eri tahoilta. Esimerkiksi ITF
tuomitsi jyrkästi MKH:n dispanssit ja vaati maan hallitusta huolehtimaan siitä,
että maan viranomaiset noudattavat
Suomea sitovia sopimuksia ja turvamääräyksiä.
Liitto
vetosi jatkuvasti maan hallitukseen. Kävimme henkilökohtaisesti muun muassa
Sorsan hallituksen kaikkien ministerien puheilla, yhtä lukuun ottamatta. Samoin
vedottiin kaikkiin eduskuntaryhmiin ja kansanedustajiin. Asiasta tehtiin
lukuisia eduskuntakyselyjä. Merenkulkuhallitukseen ei niillä ollut vaikutusta.
Välillä
dispanssitehtailu saatiin kauppa- ja teollisuusministeri Jermu Laineen
toimin katkaistua pariksi vuodeksi. Sinä aikana KTM:n asettama työryhmä setvi
asiaa. Mutta kun siinä oli mainittu kolmiyhteys edustettuna, niin kielteinen
lopputulos oli liitolle ennakolta aivan selvä.
Vaikka
dispansseissa oli tarpeeksi tekemistä niin lisäksi tultiin keväällä 1980
vedetyksi merenkulun laajimpaan
työtaisteluun. Merimies-Unioni haki työajan lyhennystä ja antoi
ulkomaanliikennettä koskevan lakkovaroituksen, rajana pohjoismaiset satamat. Laivanpäällystöliitto pani paremmaksi
maailmanlaajuisella lakkovaroituksella. Konepäällystöliitto ja ST pitivät
Unionin työaikavaatimuksia liian kovina ja jäivät ”kuulolle”. - Jäänmurtajien
osalta ST:n neuvottelut olivat sen sijaan poikki ja vaativat jatkotoimia;
niistä tuonnempana.
Suomen
varustamoyhdistys keksi ”varmuuden vuoksi” julistaa SKL:n ja ST:n jäsenet
aluksilla maailmanlaajuiseen työsulkuun. Ålands
Redarförening yhtyi sulkuun. Siinä sitä oltiin sulutettuna ympäri maapallon. Ainoa keino turvata
lopputulos oli vastata työsulkuun lakkovaroituksella. Se rajattiin Suomen
satamiin. Työsulut ja lakot myös toteutuivat.
Laivanpäällystöliiton
peräydyttyä lakostaan yrittivät varustamoyhdistykset supistaa työsulkunsa
pohjoismaiden satamiin, eli unionin lakkorajoihin. Ilmoitimme siihen
valtakunnansovittelijan toimistossa, ettei se meille käy koska työnantajan
työsulun teho meidän kannalta ratkaisevasti heikkenisi. Kun lain mukaan sulun
supistaminen olisi vaatinut meidän suostumuksemme, niin sulku jatkui ennallaan
ympäri maapalloa.
Jutun
juoni oli siinä, että yksittäiset varustamot halusivat irrottaa aluksiaan
omasta työsulustaan. Liitto oli puolestaan antanut radiosähköttäjille ohjeet
poistua aluksista työsulun ajaksi ympäri maapallon, joko paikallisiin
hotelleihin tai tulla kotiin. Tästä tietenkin aiheutui meille kuluja;
varustamoyhdistysten syystä. Syyllinenhän joutuu aina maksamaan; se on aivan
tavallista ja kohtuullistakin.
Niinpä
esitimme kullekin alustaan työsulustaan vapaaksi halajavalle varustajalle
meille aiheutuneiden kulujen korvaamista liitolle erityisellä ”työsulun purkausmaksulla”,
sekä sähköttäjille täyden palkan maksamista ja sen päälle ylimääräistä 3000
markan/kk palkankorotusta koko työsulun ajalta, ja siihen asti kun uusi tes
joskus tehdään. Näin myös tapahtui.
Menettely sai nimen ”handeli”.
Sopimusvilske
oli melkoista. Laivoja oli kiinni ympäri maapallon. Aluksi kukin sopimus
kirjoitettiin aina erikseen. Sittemmin toimintaa rationalisoitiin tekemällä
blanketti, johon vain täytettiin laivan tiedot ja sopimussummat. Aamulla vielä
käytiin pankeissa tarkistamassa, että sopimus pitää maksujen osalta; sitten
laiva oli työnantajan työsulusta vapaa työnantajan käyttöön.
Tämän
takia työsulun supistaminen ei olisi ollut kovin viisasta. Sen teho meille
olisi vähentynyt. Handelilla rahoitettiin työsulkukulut niin että karenssipäivätkin
tulivat maksuun.
STTK:n
puheenjohtaja Jorma Reini motkotti meille että kyllä hän kaiken muun
tässä kahinassa ymmärtää ja hyväksyykin, mutta handeli menee yli. Me taas
katsoimme, että se asia on hyvin yksinkertainen: se maksaa, joka tilaa. Me emme
työsulkua tilanneet. Lisäksi handelissa noudatettiin vapaan sopimisoikeuden
jaloja periaatteita.
Työsulut
ja lakot kestivät kaikkiaan kahdeksan viikkoa. Työaikaa ei lyhennetty siten
kuin SM-U vaati. ST:n kohdalla sovinto, joka olisi muutenkin ollut
aikaansaatavissa, maksoi varustajille monin verran aiottua enemmän.
Luonnollisesti
liitto kaiken aikaa kävi dispanssikysymyksestä suoria neuvotteluja myös ja
ennen kaikkea eri varustamojen kanssa. Liitto esitti ns. kokeilusopimusten
solmimista Yhdysvaltojen ja Englannin mallin mukaan. Siellä oli valituilla
aluksilla menossa ammattiliiton, viranomaisten ja varustajien yhdessä sopima ja
jo pitemmän aikaa jatkunut kokeilu sähköttäjien vapauttamiseksi myöskin
vahtiaikana elektroniikan huolto- ja korjaustehtäviin. Edellytyksenä oli, että
hätäliikenne tulee kuulluksi ja hoidetuksi normaalisti. Kokeilusta saatiin
Englannissa niin myönteisiä tuloksia, että varustajat halusivat laajentaa sen
kaikkiin aluksiinsa.
Liitto
solmikin kokeilusta sopimukset ensin Finnlinesin ja sitten Nesteen kanssa.
Sopimukset myös kaikkien muiden merkittävien varustamojen kanssa olivat
suunnilleen allekirjoituksia vaille valmiita. Varustamoyhdistyksen
painostuksesta Finnlines joutui sanomaan sopimuksen irti sen noin vuoden
kestettyään. Tekeillä olleet muut sopimukset jäivät tekemättä. Niiden sijasta
varustajat hakivat ja saivat kaikkiin hakemiinsa aluksiin dispanssit.
Liitto
vastasi dispansseihin järjestötoimin; mikään muu ei auttanut. Näillä toimilla
työpaikat aluksissa saatiin säilymään
vielä kahdenkymmenen vuoden ajan jupakan alkamisesta..
Kansainvälisten
radioturvamääräysten, eli SOLAS-sopimuksen kotimaisia ”tulkintoja” oli tällä
välin myös muutettu niin, että määräyksiin vetoaminen kävi meille entistäkin
hankalammaksi. Lisäksi samaan aikaan käyty kova kiista myös alusten muun
päällystön vähennyksistä lisäsi meidän taakkaamme entisestään. Veljesjärjestön
taholta vaadittiin nyt julkisesti radiosähköttäjien poistamista laivoista, oman
nahan pelastamiseksi, kun tähän saakka oli sentään ”vain” hyväksytty
dispanssit; eli tällöinkin tosiasiassa rikkuritoiminta. Tämän seurauksena
dispanssit otettiin hyllyiltä laajasti käyttöön.
Nesteen
kanssa oleva sopimuksemme säilytti laivatyöpaikkoja vielä muutaman vuoden.
Viimeinen radiosähköttäjä lähti Nesteeltä eläkkeelle 1996. Jatkokoulutuksen
myötä muutama kymmenen sähköttäjää jatkoi merenkulkijan uraansa perämiehinä.
Osa oli siirtynyt purserin tehtäviin
Vuonna
1996 kääntyi siten liiton merenkulun historiassa lehti. Tähän oli toki jo
pitkät ajat varauduttu. Peruskoulutuksen tehostamista, täydennyskoulutusta ja
jatkokoulutusta ajettiin voimakkaasti 1970-luvulta lähtien. Ne myös toteutuivat
ja merkittävästi auttoivat radiosähköttäjien sijoittumista maihin.
Jäänmurtajien sähköttäjät valtion ensimmäiseen
työsulkuun
Liitto
oli vuosia tuloksetta neuvotellut MKH:n kanssa jäänmurtajien radiosähköttäjien
ympärivuotisesta vuorottelusopimuksesta. Talvikauden 12-tuntisten työpäivien
vastineeksi haluttiin ylitöitä pitää vapaina kesällä. Asian hoitamiseksi päätettiin
lopulta antaa maaliskuussa 1980 työnseisausvaroitus. Se siis ajoittui samoihin
aikoihin kauppalaivojen kahinoiden kanssa.
Liitto
rajasi sähköttäjien työnseisauksen siten, että satamassa tehdään työt normaalisti
mutta ei lähdetä jäänmurtajilla ulos satamista. Eli täysi palkka olisi juossut
ja jäänmurtaja seissyt. Sehän on
tietysti ideaali lakko, jossa palkka juoksee mutta mikään ei liiku.
Valtiovarainministeriö
ilmeisesti katsoi, että täydellä palkalla lakkoilu on sentään liikaa ja julisti
jäänmurtajien radiosähköttäjät valtion ensimmäiseen työsulkuun. Paitsi että
työsulku valtiolla oli ennen kokematon, niin oli myös sen päätösmenettelykin
valtioneuvostossa.
Valtioneuvostossa
virkaehtoasiat, eli tässä tapauksessa työsulkukysymys, kuului palkkaministeri Pirkko
Työläjärvelle. Virkamiesesittelijänä asiassa oli hänen alaisensa
hallitusneuvos Pentti Virmalainen.
Virmalainen esitti radiosähköttäjien työsulkuun asettamista ja
Työläjärvi ei sitä hyväksynyt.
Pääministeri
Mauno Koiviston kerrotaan sanoneen, että ”eiköhän kuitenkin tehdä niin
kuin esittelijä esittää.” Nuija pöytään ja virkamies oli täysin
poikkeuksellisesti kävellyt valtioneuvoston istunnossa ministerin yli.
Kun
murtajat nyt sekä lakkovaroituksen että työsulun jälkeen varmasti pysähtyisivät
satamiin, niin merenkulkuhallitus pyrki murtamaan lakon pitämällä murtajat
jatkuvasti merellä. Liitto vastasi tähän antamalla sähköttäjille ohjeet poistua
murtajista turvallisesti merellä, jolloin ne alimiehitettyinä joka tapauksessa
pysähtyisivät.
Näin
tapahtuikin; jotkut sähköttäjät
poistuivat paikalta taksilla, jotkut tilasivat lentokuljetuksen, jne. Vaasan
edustalla murtajan radiosähköttäjät liftasivat rännin reunalla Uumajan
matkustajalaivaan. Lienee siinä matkustajilla ollut ihmettelemistä, että mikäs
pysäkki tämä nyt on keskellä merta (olimme toki informoineet alusta liftareista
Vaasa Radion kautta).
Murtajat
pysähtyivät merelle tai palasivat satamiin. Merenkulkuhallitus oli raivoissaan,
syytti lakkorajojen rikkomisesta, uhkasi oikeuksilla ja korvausvaatimuksilla.
Me pidimme MKH:a suurempana syntisäkkinä kun se yritti väkisin pitää miehemme
merellä. Lakonlopettamissopimuksella torat unohdettiin.
Sovintoesitys
sisälsi radiosähköttäjien vuorottelusopimuksen liiton vaatimusten mukaisena ja
lisäksi tuli muuta hyvää. Näiden ehtojen toteuttamista jouduttiin kuitenkin
hakemaan työtuomioistuimesta kolmella eri kanteella. Voitollisesti.
Virkaehtojärjestelmä ”romutetaan” – ST:lle
itsenäinen ves
Valtiovarainministeriö
ilmoitti, että sovinnon ehdot tullaan sisällytetään ns. pääsopijajärjestöjen
(psj) tekemiin sopimuksiin, mikäli ne hyväksyvät sovinnon ehdot. ST voisi
sitten näiden suostumuksella yhtyä sopimuksiin. ST ei kuulunut
pääsopijajärjestöihin, eikä STTK:lla ollut sopimusoikeuksia.
ST
ilmoitti, ettei se hyväksy menettelyä eikä sovintoehtojen toteuttamisen
jättämistä muiden harkinnan varaan. Sovinto-ehdotuksen hyväksymisellä on
syntynyt sen sisältöinen itsenäinen virkaehtosopimus liiton ja valtiovarainministeriön
välille. VM:n on se saatettava voimaan.
VM
kieltäytyi saattamasta sovintoehtoja voimaan virkaehtosopimuksena, koska se oli
pääsopimuksella sopinut tekevänsä virkaehtosopimuksia vain pääsopijajärjestöjen
kanssa. Uskoteltiin, etteivät muut järjestöt voi sopimuksia tehdä.
Työtuomioistuin
tuomiossaan totesi, että liiton ja VM:n välille on syntynyt sovintoehdotuksen
sisältöinen ves. VM:n on saatettava sen ehdot voimaan
virkaehtosopimusvaikutuksin.
Tämä
oli tietysti kova paukku sekä pääsopijajärjestöille että VM:lle. Samoin koko
virkaehtosopimusjärjestelmälle. Pieni liitto järkytti perusteellisesti
uskottelujen varassa olevaa järjestelmää, vetoamalla vain voimassa olevaan
lakiin.
VM oli
hankalassa raossa: se oli sidottuna tekemään ves:t vain psj:n kanssa, mutta oli
kuitenkin tehnyt lain mukaisen ves:n ST:n kanssa. Se oli kuin harakka
tervatulla sillalla. Psj:t voivat haastaa sen sopimusrikkomuksesta, jos se
saattaa ST-sopimuksensa voimaan; ja ST taas, jos se ei saata sitä voimaan. – Media oli innoissaan.
Tilanne
näytti ST:n kohdalla johtavan lopulta siihen, että sen on haastettava VM:n
yksittäisiä virkamiehiä vastaamaan virkavelvollisuuksien laiminlyönneistä kun
eivät virkatehtäviinsä kuuluvina hoida ST:n sopimusta tuomioiden
mukaisesti. Virkamiesten ”kurittaminen”
ei tietenkään ollut ST:n tavoite.
Oikeassa
oleminen ja siitä roikkuminen ei aina ole paras ratkaisu. Niin ei näyttänyt
tässäkään olevan. ST:n aloitteesta liiton puheenjohtaja ja hallitusneuvos
Pentti Virmalainen sopivat keskenään kiistan kumpaakin tahoa tyydyttävällä
tavalla. Sovintomme sisällöstä päätimme kertoa tarpeellisen. Valtion
työmarkkinalaitoksen 50-vuotishistoriikissä onkin asiassa vain osa totuudesta.
Merenkulkuhallituksen
kanssa tultiin myöhemmin toimeen ilman jatkuvia kahinoita. Siellä oli ylin
johto vaihtunut.
Kun
vastuu rannikkoradio-, eli kansainvälisen hätä- ja turvallisuusradiotoiminnan
ylläpidosta oli 1991 siirtynyt posti- ja lennätinlaitokselta merenkulkulaitokselle,
niin sitä varten perustettiin Nauvon Pärnäisiin meriliikennekeskuksen yhteyteen
1992 uusi rannikkoradioasema, Turku Radio. Sen henkilöstöksi siirtyi liiton ja
MKH:n sopimuksesta jäänmurtajien radio-sähköttäjiä. Sen mukaisesti jokaisen työpaikka
säilyy eläkkeelle siirtymiseen asti joko murtajassa tai Turku Radiossa. Uusiin
jäänmurtajiin ei enää palkattu radiosähköttäjiä; eikä SOLAS niitä koskenutkaan.
Rannikkoradioasemien alasajo – käyttäjät
käärmeissään
Meriradiotoiminnan
yleisestä ”kehityksestä” johtuen posti- ja lennätinlaitoksen kaikki
rannikkoradioasemat Kotka, Helsinki, Hanko, Vaasa ja Maarianhamina joutuivat
1980-luvulla laskutikku-insinöörien silmätikuiksi. Kun laitos muuttui
1990-luvun alussa liikelaitokseksi niin oli radioasemien kohtalo sillä
sinetöity; kysymys oli enää vain aikataulusta. Ihmishenkien turvaaminen merellä
kun ei sopinut bisnes-ideaan.
Liitto
kävi erittäin laajan kampanjan asemien säilyttämiseksi ja kehittämiseksi, myös
bisnes-mielessä. Liiton toimia tuki yli 100 erilaista meripelastus-, veneily-,
kalastaja- ja muuta yhdistystä ja tahoa. Eduskunnassa tehtiin tässäkin asiassa
useita kyselyjä. Asiaa selvittelivät erilaiset työryhmät ja konklaavit;
esimerkiksi ministeriöiden kansliapäällikköryhmä. Asemilla pantiin pystyyn
vastalauselakko.
Kymmenet
tuhannet käyttäjät pitivät radioasemien henkilöstön paikallistuntemusta
hätätilanteissa erittäin tärkeänä.
Kun
plh:n radio-osasto sulki yöajaksi rannikkoasemia, niin liikenneministeri Matti
Puhakka määräsi ne avattavaksi. Puhakan vaihduttua Matti Luttiseen
huononi tilanne. Ensin suljettiin 1980-luvun lopulla Kotkan, Hangon ja Vaasan ja vähän
myöhemmin Maarianhaminan radioasemat. Viimeisenä suljettiin Helsinki Radio
vuoden 2000 alussa. Henkilöstöä sijoitettiin muihin tehtäviin ja tehtiin
eläkejärjestelyjä.
Säädösten
muutoksilla vastuu hätäradiotoiminnasta siirrettiin 1991 merenkulkulaitokselle.
Plh ylläpiti vielä itse kaupallista liikennettä vuoteen 2000 asti. Turku Radio
ryhtyi hoitamaan sitä 2003 alusta lähtien.
Poliisiradiossa myönteinen kehitys
Vuonna
1945 perustetun poliisiradion tulevaa roolia selviteltiin liiton ja ministeriön
välillä ja työryhmissä käytännössä koko 1980-luku. Eri yhteyksissä se putkahti
esille jo 1970-luvullakin, atk-toiminnan levitessä poliisihallinnossa. Poliisin
tietojenvälitys hoidettiin lähes yksinomaan radioverkkojen kautta.
Data-yhteyksien käyttöönotto muutti tilanteen kokonaan. Entiset eväät eivät
taanneet jäsentemme työpaikkoja.
Asian
selvittelyä kannaltamme hankaloitti se, että sekä ministeriössä että omassa
keskuudessamme oli jäsentemme toimenkuvasta aika pahaakin ristivetoa. Muodostui
kaksi ”koulukuntaa” : osa jäsenistä piti viestitystehtävien jatkamisesta
kiinni, toiset taas olivat valmiimpia muuttamaan toimenkuvaa atk-tehtävien
suuntaan.
Ministeriössä
”lähin esimies” viesti-insinööri esitti viestityspohjaista toimenkuvaa.
Esimiehen esimies oli jo puolestaan lukenut madonluvut koko ryhmälle; osalle
siirtymäajan jälkeen. ATK-suunnasta ei
ministeriöstä saanut oikein selvää. Näytti siltä, ettei ministeriön
atk-ryhmässä ollut riittävästi huomioitu tietoliikenteen osuuden merkitystä
tietojenkäsittelyssä.
Omassa
keskuudessa tarvittiin asennemuutosta. Tietojenkäsittelyyn perehtyneille oli
selvää, etteivät viestitystehtävät laajennettuinakaan riitä takaamaan
työpaikkoja. Jäsenistön tietoliikennetuntemus on sen sijaan hyvä tietopohja
laajentaa toimenkuvaa muihinkin atk-tehtäviin. Pikku hiljaa mielet
muuttuivatkin.
Ministeriössä
kävimme loppuvaiheessa neuvotteluja suoraan ylijohdon kanssa. Neuvotteluja
vetäneen ylitarkastajan Pertti Virolaisen kanssa asiaa kehiteltiin
myönteisesti pitkät ajat. Poliisiylijohtaja Olli Urponen tosin
piti jo välillä neuvotteluja turhina.
Virolaisen
siirryttyä eläkkeelle, asian peri häneltä ylitarkastaja Jorma Toivanen. Asia loksahti hänen kanssaan kohdalleen. Laadittiin yhdessä ministeriön käskykirje,
jossa ”… nämä virat ovat poliisin viesti- ja atk-toiminnan perusvirkoja,
joita pyritään virkajärjestelyillä lisäämään.” Se oli siinä: työpaikkoja
tuleekin lisää, kun vaarana oli menettää entisetkin.
Tämän
jälkeen 1991 lähtien läänien pääkaupungeissa olevien radioasemien henkilöstön
toimenkuvia muutettiin päivystystehtävistä muihin tietotekniikan tehtäviin.
Heillä oli keskeinen asema poliisin paikallisen atk-toiminnan ylläpitämisessä
ja myös poliisin koko maan tietoverkon rakentamisessa.
Poliisin
Tietohallintokeskuksen PTHK perustamisen yhteydessä vuonna 2000 tästä noin 60
hengen ryhmä siirrettiin PTHK:n henkilöstöksi eri it-tehtäviin. Osa
poliisihallinnon nykyisistä jäsenistämme toimii myös paikallispoliisin ja KRP:n
atk-tehtävissä.
Tietohallintokeskuksen
rooli on koko poliisitoiminnassa keskeisen tärkeä. Ilman toimivaa
tietotekniikkaa ei poliisi tule tänä päivänä toimeen. Jäsentemme toimenkuvan
muutos lähes parikymmentä vuotta sitten oli siis oikea ja turvaa myös
tulevaisuuden.
Valtionhallinnon uusi palkkausjärjestelmä ”UPJ”
tosityöllistäjä
Valtiohallinnossa
käynnistettiin 1990-luvun alussa uuden palkkausjärjestelmän UPJ:n kehittäminen.
Upj:ssä kunkin palkka määräytyy tehtävien vaativuuden ja henkilökohtaisen
työpanoksen mukaan; osaaminen ja työpanos vaikuttaa palkkaan.
Vanhassa
järjestelmässä palkka tuli virkanimikkeen ja palvelusvuosien perusteella. Sama
palkka tuli teit työsi hyvin tai ei-hyvin; kunhan et tehnyt virkavirhettä.
Kun
upj:ssa verrataan eri tehtävien vaativuutta toisiinsa ja lisäksi annetaan
henkilökohtaiset ”arviointipisteet”, niin eipä epäluuloille ja kiistoille muita
syitä tarvittu.
Poliisihallinnossa
upj-suunnitelmia tehtiin yli kymmenen vuotta. Kun upj sitten vihdoin 2003
otettiin käyttöön, niin se aiheutti erittäin rajun vastustuksen, erityisesti
poliisien osalta. Poliisien ammattijärjestö hajosi ja johtoa vaihdeltiin. Upj:a
osittain paikkailtiin sen hengissä pysymiseksi. ST:n jäsenten osalta upj-palkka
meni aika hyvin kohdalleen; korjauksia kuitenkin tarvitaan esimerkiksi
atk-tukihenkilöiden kohdalla.
Oikeusministeriön
hallintoalalla sekä hätäkeskuslaitoksessa upj-selvittelyt ovat vielä
”vaiheessa”. Merenkulkulaitoksessa
niin`ikään. Siellä upj-palkat olisivat jopa 850 euroa kuukaudessa
nykyistä pienemmät. Sellaiseen sopimukseen ei tietenkään ole mitään syytä
suostua.
Lopuksi
Edellä
kerrotusta saattaisi jäädä harmaansävyinen kuva liiton toiminnasta viimeisen 35
vuoden ajalta. Totta on, että tuskaa taipaleella on riittänyt. Mutta paljon on
tietenkin myös myönteistä mukana. Erityiseen iloon on ollut aihetta aina
silloin kun jäsenten palkkausta tai muuta on saatu muutettua oikeaan suuntaan;
eikä mielestämme niinkään harvoin. Ehkä merenkulkulaitoksen tilanne puhuu siitä
puolestaan.
Käsittelemättä
tässä jää esimerkiksi toimintamme keskusjärjestössä; samoin Setelissä, jota
ST:n toimisto on hoitanut koko ajan.
Työttömyyskassa, kuin myös taistelu koulutuksen puolesta, toki monine
onnistumisen iloineen, ovat lukuja sinänsä. Ja paljon muuta.
Minulla
on ilo saada lopuksi kiittää liiton jäsenistöä ja työtovereita erittäin antoisista vuosikymmenistä.
Menestystä liiton työlle: se on ennen muuta itsestä kiinni !
Heikki
Santala
(puheenjohtaja 1974-2005)